I dream - I will: Muutos ja hyväksyntä - onko pakko jos ei taho..

Muutos ja hyväksyntä. Aika isoja asioita: hankalia ja haastavia vaikkakin myös uudistavia ja kehittäviä, ainakin ajoittain. Ne vaatii työstöä ennenkaikkea pään sisällä. Siinähän se ongelma sitten jo onkin.

Selkäpäivä

Mä kykenen fyysisiin suorituksiin aika hyvin. Päänsisäiset muutokset vaatii enemmän ajatusta ja ponnistelua. Mä luulen, että meistä aika moni kykenee samaistumaan siihen, että päättää jotain ja kykenee suorittamaan toimia tavoitetta kohti kunnes... Kunnes se pää sanoo, jotta mua ei huvita, ei kine eikä pyge. Ihminen pystyy pysymään ruodussa jonkin aikaa ulkoisen paineen takia, mutta jos asia ei ole sisäisesti itsensä kanssa neuvoteltu ja hyväksytty, se ei kestä. Väittäisin, että aika monessa jojoilija-painonpudottajatarinassa on tämä sama satu. Jaksaa jaksaa kunnes ei vaan enää jaksa eikä pysty. Silloin kyse on nimenomaan diettaamisesta, ei elämäntapamuutoksesta. Ja ilot ja kilot ropisee takaisin.

Aiheeseen liittyen musta sana lakko on typerä. Lakko tarkoittaa, että se kestää paikasta a paikkaan b asti. Sitte se loppuu ja alkaa arki. Mitä tarkoittaa olla tupakkalakossa tai karkkilakossa? Sitä, että oot pari kuukautta ilman tätä huumaannuttavaa nautinnon lähdettä ja sitte palaat se kainalos arkielämään ja hiphei kaikki on niinku aina ennenki. What's the point in that.. Muutos ei oo pysyvä, kyseessä on lakko. Hetkellinen vajakillinen toiminta todistaakseen, että pystyy elämään ilman riippuvuutta, kunnes taas antaa luvan itselleen olla pystymättä siihen. Kuka siinä voittikaan ja mitä?

Parhautta <3

No joo. Miten tää liittyy mihinkään. Oikeastaan tää on alkusoittoa mun ajatukselle muutoksesta. Oon joutunut viime viikkoina ajattelemaan muutoksia, niihin sopeutumista ja ennenkaikkea hyväksyntää. Mun elämä on nyt muutosten tanner. Yksityisminä on joutumassa monen roolin osalta romutukseen ja on pakko rakentaa uudenlainen kokonaisuus teemalla Minä itte. Se minä koostuu uusvanhoista rooleista kuten työminä, kouluminä ja MINÄ, joka onkin vielä kohtalaisen hakoteillä. Ainut rooli, joka on ja pysyy ja josta en ikinä luovu on äiti-minä. Kaiken muun joudun alistamaan tarkasteluun. Kaikki muut roolit kokevat modifiointia uuteen tilanteeseen, joka starttaa ensi vuonna. Myös treeniminä.

Salirotta on mun toiseksi vahvin rooli äitiyden jälkeen. Se on se rooli, joka antaa mulle voimaa olla parempi ihminen muissakin cameoissa. Muutokseen kuuluu nyt se, että oon uuden edessä palannut takaisin 100% työelämään. Syistä ja toisista olen vaihtanut työpaikkaa ja olen palannut lastensuojelun laitosmaailmaan ja kolmivuorotöihin. Täällä taas töistä teille bloggailen. =) Täyspainoisesti töihinpalaaminen ja vielä kolmeen vuoroon on sekoittanut mun treenaamiskuvioita. On selkeesti haasteellisempaa päästä treenaan, kun silloin kun mä kultamussukoiden kanssa kenailin kotosalla. Voi apua mihin mä oon pääni taas pistänyt.. Mutta mä jaksan uskoa, että kun elämä asettuu uomiinsa, mä löydän tähänkin hyvän ratkaisun miten mä saan salin pyöriin kaiken muun ohella.

Hyväksyntä on ollut mun mielessä oikeastaan kesän lopusta lähtien. Ja sitä tulee mietittyä tasaisin väliajoin kuukausien kuluessa. Tyyneysrukouksessa sanotaan, että tulee olla tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, joita voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Mielestäni tässä ollaan asioiden ytimessä. On asioita, tilanteita, ihmisiä ja tapahtumia, joihin pätee hyväksymisen ajatus. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta usein ihmisen on vain löydettävä itsestään voima ja keino sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Mä oon kokenut sen hirvittävän vaikeaksi itseni suhteen. Oon joskus sanonutkin täällä, että oon itseni pahin tuomari. Ja ihmiset, jotka tuntevat minut, ymmärtävät mistä mä puhun. Mä vaadin itseltäni paljon enkä suostu luovuttamaan. Ennenkuin on pakko. Ja joskus on pakko. Sitä mun on hirveen hankala hyväksyä. Niin kauan, kun mussa vähänkin henki pihisee, mä jatkan puskemista ja painamista eteenpäin kohti tavoitteita, joita mä kerta toisensa jälkeen asetan itselleni napsun verran kauemmas. Mä oon mielenvikainen, I know.

TERVEPPÄ TERVE.. =D

Oon huomannut, että mun periksiantamattomuus on asettanut läheisiäni hankalaan tilanteeseen. On selvää, että mun elämäntilanne kolmen pienen lapsen äitinä, opiskelijana, työssäkävijänä ja himotreenarina on haastava. Ihmiset, jotka välittävät musta, miettivät mitenkä ihmeessä mä jaksan tämän kaiken. Ja miten oon ylipäätään jaksanut kaiken viimeisinä vuosina. Mutta täällä ollaan. Still standing and alive. Monta kokemusta rikkaampana. Mä en oo hyväksynyt sitä, että jäisin tuleen makaamaan ja surkuttelemaan koettelevaa elämää. HELL NO!! On vaan noustava ylös ja jatkettava. En oo suostunu hyväksymään, että mä en jaksaisi tai en pystyisi tai en kykenisi. Ja tähän asti ei oo tarvinnut luovuttaa. Ja jotta ei kuulostaisi kovin pahaenteiseltä niin en oo luovuttamassakaan. Tervettä järkeä on elämä opettanut enkä ole enää niin ehdoton tehokkuusajattelun kanssa. Nyt mä tiedostan paremmin väsymystä ja kroppaani ylipäätään ja tiedän, että milloin on levättävä. Ei sillä ettenkö mä olisi asiaa jo ennenkin tiennyt, mutta nyt mä uskon jopa sitä mitä mä saarnaan ja pidän lepopäivän, kun kroppa sitä huutaa. Mä oon siis oppinut vähän hyväksyntää ja armollisuutta itseäni kohtaan. Sille mä hurraan, koska se on ollut mulla ongelma! Mä hyväksyn etten mä jaksa aina kaikkia ja että mun kroppa on kuolevainen väsymisineen ja vaivoineen.

Mä hyväksyn sen, että mulla on tavoite ja haave pistää itseni likoon kisavalmennuksen muodossa. Enkä mä sitä pyytele anteeksi. Se on osa mua ja sitä mitä mä haluan olla ja missä mä koen olevani hyvä. Mutta mä hyväksyn myös sen, että asioita voi sattua ja tapahtua. Asioita, joita mä en pysty muuttamaan ja jotka voivat haastaa mun haaveen. Mä tiedän etten mä en voi muuttaa esimerkiksi älytöntä ajoittaista kiirettä, jota elämän pyörittäminen pakollisena tuo, mutta mulla on myös rohkeutta muuttaa niitä asioita, jotka koen itselleni vähemmän rakentaviksi. Siksi nyt muutellaan asioita. Jotta mä saan kasattua parhaan mahdollisen version itsestäni, jonka mä voin hyväksyä virheineen päivineen. Ja sitten, kun se päivä koittaa, että mä koen olevani ehyempi, mä uskon, että kaikki muutkin voivat hyväksyä mut sellaisena kun mä oon: iloisena tehokkaana periksiantamattomana duracellina, joka tekee asioita täydellä sydämmellä ja innolla. Välillä laput silmillä, mutta aina aitona ja tunteella.

NAPATTU INTERNETIN IHMEELLISESTÄ MAAILMASTA

Muutos. Se on uuden tilanteen kanssa elämistä ja todellisuuteen saattamista. Se on matka ja prosessi äksästä yyhyn. Mulla tää muutos Fitfarmin matkassa näkyy kropassa kiinteytyneinä ruumiinosina. Mutta suurin ja tärkein muutos tapahtuu korvien välissä. Se on vielä vaiheessa. Vaikka sitä ei niin sieltä näy, niin se ei tarkoita etteikö siellä jotain tapahtuisi.