Haastavan vuoden lähes letaali lopetus

Nyt näin 2017 vuoden alkupäivinä voi summata edellistä vuotta. Ja se oli todellakin kaiken kaikkiaan pa¤#a. Paljon huonoa, varsinkin alku- ja loppuvuodesta. Liiankin paljon. Syksyä väritti jatkuva kiire, joka on näkynyt postauksissakin. Monesti tullut kirjoitettua, jotta kiirusta on pitänyt ja niin edelleen. Viime kuukausi olikin jo sitten jotain extremeä hengellä leikkimisen tasolla.

Joulukuun alussa kävin ultraäänitutkimuksissa rinnassa olleen patin takia. Se on siinä vähäisessä rinnan paikassa ollut jo imetyksestä asti eli vuoden päivät. Kolmas ultra ja aattelin, että sitä vähän pyöritellään ja taas pääsöö kotia seuraamaan tilannetta. Ja mitä vielä. Koepala. Sitten tilanteet etenivät siihen malliin, että jäin ylävartalo paljaana kylmään, hämärään huoneeseen oottelemaan, että lääkäri ehtii tulla takaisin ottamaan koepalan. Mietin siinä pöydällä viluissani Sannin laulun sanoja lainatakseni, että mitähän vi#ua. Voin kertoa ettei ollu miellyttävä toimenpide. Pääsi lapsivesipunktion kanssa Not to do anymore-listalle. Ja siitä se kipu sitte alkoikin. Kaks päivää tais mennä 24/7 kylmäpussin kanssa ja särkkärien voimalla. Sitte sai jännittää, että onkohan mulla 33v naisella rintasyöpä vaikkakin vaikutti siltä ettei pahanlaatuista kudosta pitäisi olla. Mutta.. Samaan syssyyn kuoli aviomiehen mumma, jonka olen saanut 11 vuotta tuntea ja jota arvostin ihmisenä valtavasti. Kuin oma mumma. Kuolema siis pyöri vahvasti mielessä alku- ja keskivaiheilla joulukuuta.

Joulukuulla tapahtui myös muita merkittäviä muutoksia, joita olen varsinkin instagramin puolella sivunnut. 11 vuotta taivalta lasteni isäni kanssa tuli päätökseen ja tuli aika asennoitua siihen, että vuoden lopussa muutan lasten kanssa omilleni. Viimeiset vuodet ovat olleet haastavia parisuhdetasolla enkä sitä sen enempää ruodi tässä, mutta vastuuta täytyy näille harteille ladata epäonnistumisesta sillä saralla. Muuttoa työstin loppuvuodesta, että uusi arki työssäkäyvänä yksin-yhteishuoltajaäitinä, joka epätoivoisesti pyrkii myös opiskelemaan ja treenaamaan, alkaa. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin myös sanoa, että onneksi lapsilla on maailman paras isä ja kiitollisuudella ja kaikella rakkaudella tuun aina ajattelemaan lasteni isää. Meillä on side, jota kukaan tai mikään ei tuu ikinä poistamaan. Ja meillä on edelleen valtavasti rakkautta toisia, muistoja, mennyttä, perhettä ja eritoten lapsia kohtaan. Rakastan sua M ajasta ikuisuuteen. <3 Näin on nyt kuitenkin tarpeen tapahtua ja näin tapahtui. Ehkä joskus vielä. Ehkä. 

Paljon oli siis työstämistä joulukuulla. KUNNES koitti Tapaninpäivä ja loppui kiire...

Ilma oli huono ja loskaa heitti. Lähdin huonossa näkyvyydessä ohittamaan rekkaa, mutta ohituskaista loppuikin kesken ennenkuin ehdin ohi. Jäin siis keskikaiteen ja täysperävaunullisen, täydessä lastissa olevan rekan väliin. Voitteko uskoa ettei tuo lähes mitäänsanomattoman näköinen kaide anna juurikaan periksi??? Mä voin kertoa; ei se antanu. Vaikka 100m me Fordin kanssa yritettiin puskea siitä läpi niin ei. Kaide ei antanu piiruakaan periksi muttei antanu kyllä rekkakaan. Ainut, joka antoi periksi oli mun auto. Raukka riepu vääntäytyi 100m ajan kaiteen ohjaamana yhä enemmän ja enemmän rekkaan kiinni. Ja lopputulema on nähtävissä. Auto lunastukseen, mutta kuten monesti on jälkeenpäin tullut todettua niin onneksi mä jäin henkiin. Oli enkeleitä olalla ettei auton nokka pyörähtäny renkaiden alle tai muuten kääntyny poikkiteloin tai joutunut rekan vaunujen väliin tai tai.. Monellalailla olisi voinut käydä TODELLA huonosti. 

Pikkusen sai runtua, mutta kesti niin ettei mulle käynyt fyysisesti juuri kuinkaan. Tottahan, kun kolarista oli muutama tunti aikaa niin ehdin jo miettiä, että mitäs tämä tarkoittaa tulevaisuudelle. Taas oli hartiat ja niska jäykkänä. Lapaluiden välissä oli kipua ja rangan kiertäminen tuntui pahalta. Ehti jälleen aatella, että tähänkö se kisaaminen tyssää: fyysinen puoli ei tuu kestään. Tällä viikolla aloitettiin kuntoutus ja viikottain käyn fyssarilla hoidattaas yläkroppaa. Kolarista on kaksi viikkoa ja kipuja on edelleen. Jumit on vahvasti läsnä. Mutta mä oon hengissä. Ja tällä viikolla oon palannut takaisin salille terapiaan. Oon kuntouttavassa mielessä kokeillut pumppailla. Mun kuntouttava toki on mitä se on (kaikki tai ei mitään-filosofi tässä hei), mutta kyllä on järki pysynyt päässä, kun paikat ilmoittelee ettei enempää kiitos. Kisahaaveita syksyltä ei ole vielä siis heitetty. Katsotaan miten homma etenee.

Henkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Vähän liikaa nyt koetellaan tämän naisen psyyketta. Paljon joutunu miettimään miten sitä selviää taas tästäkin kovasta traumasta. Ja koska on arjessa pystyttävä olemaan funktionaalinen äiti niin oon sysännyt suuresti näiden kaikkien asioiden reflektointia mielen syövereihin. Ei oo kapasiteettia käsitellä kaikkea tapahtunutta kerralla eikä juuri nyt. Nyt mä keskityn siihen, että uusi arki lähtee pyörimään: lapset on tyytyväisiä, töissä tulee annettua täyspanos ja saan käydä salilla purkamassa oloja. Siinä on jo tekemistä yhdelle traumatisoituneelle duracellille. Mutta täältä noustaan. Tavalla tai toisella. Miten? No, kun on pakko. Ei oo vaihtoehtoa. 

Kisaanko mä syksyllä? Saa nähdä. On aika paljon liikkuvia tekijöitä, mutta kevät näyttää miten oon pystynyt eteneen sen tavoitteen suuntaisesti. Onko se luovuttamista jos siirrän kisaamista seuraavalle keväälle? Tavallaan mutta tavallaan ei. Mä en todella oo hylkäämässä kisahaavetta. Ajankohta on nyt vaan auki. Riippuu siitä miten mä kuntoudun kolarista, miten mä saan treenit sovitettua arkeen, miten mä jaksan panostaa kaiken ohella kisaamiseen.. Katotaan. Toivottavasti saisin yläkropan kuosiin ja pääsis jatkamaan täydellä teholla. 

Ehdin käydä kolaripäivänä paria tuntia aiemmin salilla. Sain hyvät lämpät selälle ennenkuin laitoin sen tositestiin ja väännin rattia henkeni pitimiksi ihan kirjaimellisesti. Instan puolelle ehdin silloin laittaa elävää kuvaa miten se pullover taittu Tapsanpäivänä. On sinne selkään jotain saatu aikaiseksi.

Vaikka mä en kaiken hässäkän keskellä ehtinyt joulukuussa käydä sitä viittä kertaa viikkoon salilla, niin kyllä mä siellä heiluin ja monesti. Todella laadukkaita kuvia taas.. =D

Mutta semmonen vuoden lopetus mulla. Lähiviikot ja lopputalvi näyttää miten mun kisojen käy, mutta pidetään tsemppiä yllä! Periksi ei anneta prkl!!!

Hyvää tätä vuotta kaikille teille ja pumppaillaan!

<3:lla Tiina