Moni kakku päältä kaunis

Siinä se. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Tolta musta on tuntunu viime päivät. Ja kun tarkemmin miettii, niin aika pitkäänkin jo. Kyseessä on siis ihan oma kakku. Ulkokiiltoinen pinta täytyy/täytynyt näyttää kauniilta jottei sisäinen rumuus/tyhjyys/onttous olisi tuntunut itsestä liika ahdistavalta. Ei sillä, että sisältö nyt 100% olisi mätää, mutta aika pitkälle se on ollut vähintäänkin ihan kujalla olevaa. Ja esteettisenä ihmisenä oon pyrkinyt kompensoimaan sisällön karuutta konkreettisella kauneudella. Mitä tämä tarkoittaa?

Aloitetaanpa tämä itsepohdistelu hieman kauempaa. 2,5 vuotta sitten elämäni lähti myllerrykseen. Ankaraa myllerrystä on riittänyt siitä lähtien tähän päivään asti. On ollut parisuhdehaasteita, ongelmaraskautta big time, syöksysynnytys, jonka jälkeen alkoi vuoden nukkumaton jakso (okei, 3-4 h unta per yö pätkistä koottuna) mut you get the point. Tuona ajanjaksona mä ilahdutin itseäni ripsienpidennyksillä the hole time. Se oli mulle se juttu, jolla mä sain itseni näyttämään zombien sijaan lähes ihmiseltä. Niistä muodostui mulle tärkeä juttu. Enkä niistä ole ihan ensimmäisenä luopumassakaan. Kiitos ihanan Helmi Badoin, joka jaksaa mua ilostuttaa uusilla, kauniilla ripsillä 4-5 viikon välein. <3 Helmin löydät facebookista Helmi badoi ripset ja kynnet seinäjoki

Kisakuvioitahan olin miettinyt juurikin tuolloin ennen myllerryksen alkua 2,5v sitten, kun osallistuin Fitfarmin BikiniChallengeen ja vieläpä suht onnistuneesti. Sitten tuli elämä väliin ja kuopuskin sai alkunsa. Vuonna 2016 päätin, että nyt lähtee tämä mamma laittaan kroppaansa likoon, sillä enempää lapsia en ole haaveissa hankkia. Never say never, mutta näin mä tässä kohtaa aattelen. Hankala raskaus, siihen päälle traumaattinen synnytys ja vuoden valvomiset sai aikaan sen, että kun muuton yhteydessä löysin imetysliivit, niin ainut asia mikä tuli mieleen oli, että roskiin. Heti ja nopeasti. Ei pysty ei kykene ei tänään eikä varmaan huomennakaan. 

Kisameininkiä, kun mietin niin tiesin heti keneen otan yhteyttä mun kutrien hoidossa. Ansku Studio Helmissä oli the one and only. Ihana nainen ja äärettömän taitava. Sekä Helmi Badoi että Studio Helmi on kyllä ollut todellisia Helmiä mun elämässä. Joka kerta, kun on jommankumman naisen käsittelystä lähtenyt, on ollut fiilis, jotta kylläpä näyttää taas edustuskelpoiselta. =)

Mullahan tuota kuontaloa piisaa ja Ansku on sen aina saanut näyttämään extrahyvältä. Ei turhaan oo Anskulla kuukausien jonot. <3 Anskun taidonnäytteitä löytää instasta: @hairby.anskuhelmi tai #studiohelmi

Mitäs sitte lähettiin tekeen? Pistään sitä kroppaa likoon. Lähtötilannekaan ei mikään katastrofaalinen ollut ottaen huomioon, että siitä oli 5v, 3v ja 1v sitten puserrettu minikloonit ulos, mutta eihän se ollut ku haalea lähtötorso kohti lihaksikkaampaa runkoa. Harrin ohjeilla on jumpattu ja tsempattu eteenpäin. Mites se lähti niinku omasta mielestä? Het startin jälkeen olka- ja rannevammaa, kun sain ohjelman Harrilta käteen. Siitä sitten parin kuukauden kuntoutus. Noh takapakista selvittiin ja päästiin treenaan taas kunnolla. Mitäs sitte? Sitten tuli arjen kiire uusine asumis- ja tapaamiskuvioineen. Töihinpaluusta puhumattakaan. Ja kun tuntu, että ne lähtee pyöriin niin sitte mä onneton lähen haastaan rekkaa liikenteessä. How stupid can a woman be.. No mutta tässä on nyt jotain mitä ehittiin saada tähän mennessä aikaiseksi. 

Mä oon ihminen, joka tekee kaikki täysillä ja tunteella. Ja tsägällä. Nyt täytyy sanoa, että ihan joka ratkaisuissa ei oo ollut tsägää eikä ajatusta mukana, tunnetta sitten senkin edestä. Mutta jokainen ratkaisu ja sen kanssa eläminen on opettanut jotain uutta itsestä ja elämästä. Ryssitty on ja pahoin, mutta pakko ajatella, että elämä on oppikoulu. Ja jossain vaiheessa mä osaan hanskata sen paremmin kuin nyt. 

Tää kaikki puhe lähti siitä miten mulla on ollut aika sekavat fiilikset itseni kanssa viime vuodet. Ja on edelleenkin. Nyt, kun joutunu taas kolarin ja omien valintojen takia pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämää, niin alkaa vihdoin osaset kolahdella paikalleen. Tai edes samalle kartalle. Mä pystyn myöntään, että mun keino selvitä omasta pahasta olosta, on ollut pitää itseni tarpeeksi kiireisenä ettei mun tartte niitä ajatuksia pyöritellä päässä. Ne tapahtumat, mitkä on vaatinut työstöä, on tullut pikkuhiljaa mun mieleen, kun oon antanut niiden tulla. Paljon on vielä työstettävää. 

Saliterapia on ollut mun juttu kuten oon sen moneen otteeseen täällä jo sanonut. Ehkä se ei oo niinkään reflektoivaa terapiaa sinällään vaan siellä mulla on fiilis, että mä oikeesti osaan jotain. Salilla mä hallitsen tilanteen ja tiedän mitä teen. Siellä mä oon se ihminen, joka oon aina ollut. Arjessa se ihminen tuppaa valitettavan usein katoamaan. Sali on mulle voimaannuttava paikka. Mä toivon, että jokaisella on se paikka/asia/ihminen/tekeminen, joka saa aikaan voimaannuttavan tunteen. Me kaikki tarvitaan sitä. Sitä, että me voidaan kokea olevamme jossain hyviä, tarpeellisia ja onnistuvia. Ja että me kuulutaan johonkin. Ehkä tärkeimpänä se, että meidät hyväksytään sellaisina, kun me ollaan. Sen mä oon löytänyt Fressiltä. Ja perheen sekä muutaman hyvän ystävän läheltä. 

Palatakseen kauneuteen. Ei ne kauniit asiat ikinä haittaa tee, joten oon yrittänyt nyt vaikeina aikoina ympäröidä itseni kauneudella. Tässä kuvia uudesta kodistani. Ja uudesta menopelistä <3

Josko tämä paatos riittäisi tältä erää. Maanantaina menen taas Helmille laittamaan ripset kuntoon, niin tsekatkaa instasta @tiina.samppala miltä ripset näyttää. En tule taaskaan varmasti pettymään. =)

Kauneutta elämään

-Tiina-