Moni kakku päältä kaunis

Siinä se. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Tolta musta on tuntunu viime päivät. Ja kun tarkemmin miettii, niin aika pitkäänkin jo. Kyseessä on siis ihan oma kakku. Ulkokiiltoinen pinta täytyy/täytynyt näyttää kauniilta jottei sisäinen rumuus/tyhjyys/onttous olisi tuntunut itsestä liika ahdistavalta. Ei sillä, että sisältö nyt 100% olisi mätää, mutta aika pitkälle se on ollut vähintäänkin ihan kujalla olevaa. Ja esteettisenä ihmisenä oon pyrkinyt kompensoimaan sisällön karuutta konkreettisella kauneudella. Mitä tämä tarkoittaa?

Aloitetaanpa tämä itsepohdistelu hieman kauempaa. 2,5 vuotta sitten elämäni lähti myllerrykseen. Ankaraa myllerrystä on riittänyt siitä lähtien tähän päivään asti. On ollut parisuhdehaasteita, ongelmaraskautta big time, syöksysynnytys, jonka jälkeen alkoi vuoden nukkumaton jakso (okei, 3-4 h unta per yö pätkistä koottuna) mut you get the point. Tuona ajanjaksona mä ilahdutin itseäni ripsienpidennyksillä the hole time. Se oli mulle se juttu, jolla mä sain itseni näyttämään zombien sijaan lähes ihmiseltä. Niistä muodostui mulle tärkeä juttu. Enkä niistä ole ihan ensimmäisenä luopumassakaan. Kiitos ihanan Helmi Badoin, joka jaksaa mua ilostuttaa uusilla, kauniilla ripsillä 4-5 viikon välein. <3 Helmin löydät facebookista Helmi badoi ripset ja kynnet seinäjoki

Kisakuvioitahan olin miettinyt juurikin tuolloin ennen myllerryksen alkua 2,5v sitten, kun osallistuin Fitfarmin BikiniChallengeen ja vieläpä suht onnistuneesti. Sitten tuli elämä väliin ja kuopuskin sai alkunsa. Vuonna 2016 päätin, että nyt lähtee tämä mamma laittaan kroppaansa likoon, sillä enempää lapsia en ole haaveissa hankkia. Never say never, mutta näin mä tässä kohtaa aattelen. Hankala raskaus, siihen päälle traumaattinen synnytys ja vuoden valvomiset sai aikaan sen, että kun muuton yhteydessä löysin imetysliivit, niin ainut asia mikä tuli mieleen oli, että roskiin. Heti ja nopeasti. Ei pysty ei kykene ei tänään eikä varmaan huomennakaan. 

Kisameininkiä, kun mietin niin tiesin heti keneen otan yhteyttä mun kutrien hoidossa. Ansku Studio Helmissä oli the one and only. Ihana nainen ja äärettömän taitava. Sekä Helmi Badoi että Studio Helmi on kyllä ollut todellisia Helmiä mun elämässä. Joka kerta, kun on jommankumman naisen käsittelystä lähtenyt, on ollut fiilis, jotta kylläpä näyttää taas edustuskelpoiselta. =)

Mullahan tuota kuontaloa piisaa ja Ansku on sen aina saanut näyttämään extrahyvältä. Ei turhaan oo Anskulla kuukausien jonot. <3 Anskun taidonnäytteitä löytää instasta: @hairby.anskuhelmi tai #studiohelmi

Mitäs sitte lähettiin tekeen? Pistään sitä kroppaa likoon. Lähtötilannekaan ei mikään katastrofaalinen ollut ottaen huomioon, että siitä oli 5v, 3v ja 1v sitten puserrettu minikloonit ulos, mutta eihän se ollut ku haalea lähtötorso kohti lihaksikkaampaa runkoa. Harrin ohjeilla on jumpattu ja tsempattu eteenpäin. Mites se lähti niinku omasta mielestä? Het startin jälkeen olka- ja rannevammaa, kun sain ohjelman Harrilta käteen. Siitä sitten parin kuukauden kuntoutus. Noh takapakista selvittiin ja päästiin treenaan taas kunnolla. Mitäs sitte? Sitten tuli arjen kiire uusine asumis- ja tapaamiskuvioineen. Töihinpaluusta puhumattakaan. Ja kun tuntu, että ne lähtee pyöriin niin sitte mä onneton lähen haastaan rekkaa liikenteessä. How stupid can a woman be.. No mutta tässä on nyt jotain mitä ehittiin saada tähän mennessä aikaiseksi. 

Mä oon ihminen, joka tekee kaikki täysillä ja tunteella. Ja tsägällä. Nyt täytyy sanoa, että ihan joka ratkaisuissa ei oo ollut tsägää eikä ajatusta mukana, tunnetta sitten senkin edestä. Mutta jokainen ratkaisu ja sen kanssa eläminen on opettanut jotain uutta itsestä ja elämästä. Ryssitty on ja pahoin, mutta pakko ajatella, että elämä on oppikoulu. Ja jossain vaiheessa mä osaan hanskata sen paremmin kuin nyt. 

Tää kaikki puhe lähti siitä miten mulla on ollut aika sekavat fiilikset itseni kanssa viime vuodet. Ja on edelleenkin. Nyt, kun joutunu taas kolarin ja omien valintojen takia pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämää, niin alkaa vihdoin osaset kolahdella paikalleen. Tai edes samalle kartalle. Mä pystyn myöntään, että mun keino selvitä omasta pahasta olosta, on ollut pitää itseni tarpeeksi kiireisenä ettei mun tartte niitä ajatuksia pyöritellä päässä. Ne tapahtumat, mitkä on vaatinut työstöä, on tullut pikkuhiljaa mun mieleen, kun oon antanut niiden tulla. Paljon on vielä työstettävää. 

Saliterapia on ollut mun juttu kuten oon sen moneen otteeseen täällä jo sanonut. Ehkä se ei oo niinkään reflektoivaa terapiaa sinällään vaan siellä mulla on fiilis, että mä oikeesti osaan jotain. Salilla mä hallitsen tilanteen ja tiedän mitä teen. Siellä mä oon se ihminen, joka oon aina ollut. Arjessa se ihminen tuppaa valitettavan usein katoamaan. Sali on mulle voimaannuttava paikka. Mä toivon, että jokaisella on se paikka/asia/ihminen/tekeminen, joka saa aikaan voimaannuttavan tunteen. Me kaikki tarvitaan sitä. Sitä, että me voidaan kokea olevamme jossain hyviä, tarpeellisia ja onnistuvia. Ja että me kuulutaan johonkin. Ehkä tärkeimpänä se, että meidät hyväksytään sellaisina, kun me ollaan. Sen mä oon löytänyt Fressiltä. Ja perheen sekä muutaman hyvän ystävän läheltä. 

Palatakseen kauneuteen. Ei ne kauniit asiat ikinä haittaa tee, joten oon yrittänyt nyt vaikeina aikoina ympäröidä itseni kauneudella. Tässä kuvia uudesta kodistani. Ja uudesta menopelistä <3

Josko tämä paatos riittäisi tältä erää. Maanantaina menen taas Helmille laittamaan ripset kuntoon, niin tsekatkaa instasta @tiina.samppala miltä ripset näyttää. En tule taaskaan varmasti pettymään. =)

Kauneutta elämään

-Tiina-

Haastavan vuoden lähes letaali lopetus

Nyt näin 2017 vuoden alkupäivinä voi summata edellistä vuotta. Ja se oli todellakin kaiken kaikkiaan pa¤#a. Paljon huonoa, varsinkin alku- ja loppuvuodesta. Liiankin paljon. Syksyä väritti jatkuva kiire, joka on näkynyt postauksissakin. Monesti tullut kirjoitettua, jotta kiirusta on pitänyt ja niin edelleen. Viime kuukausi olikin jo sitten jotain extremeä hengellä leikkimisen tasolla.

Joulukuun alussa kävin ultraäänitutkimuksissa rinnassa olleen patin takia. Se on siinä vähäisessä rinnan paikassa ollut jo imetyksestä asti eli vuoden päivät. Kolmas ultra ja aattelin, että sitä vähän pyöritellään ja taas pääsöö kotia seuraamaan tilannetta. Ja mitä vielä. Koepala. Sitten tilanteet etenivät siihen malliin, että jäin ylävartalo paljaana kylmään, hämärään huoneeseen oottelemaan, että lääkäri ehtii tulla takaisin ottamaan koepalan. Mietin siinä pöydällä viluissani Sannin laulun sanoja lainatakseni, että mitähän vi#ua. Voin kertoa ettei ollu miellyttävä toimenpide. Pääsi lapsivesipunktion kanssa Not to do anymore-listalle. Ja siitä se kipu sitte alkoikin. Kaks päivää tais mennä 24/7 kylmäpussin kanssa ja särkkärien voimalla. Sitte sai jännittää, että onkohan mulla 33v naisella rintasyöpä vaikkakin vaikutti siltä ettei pahanlaatuista kudosta pitäisi olla. Mutta.. Samaan syssyyn kuoli aviomiehen mumma, jonka olen saanut 11 vuotta tuntea ja jota arvostin ihmisenä valtavasti. Kuin oma mumma. Kuolema siis pyöri vahvasti mielessä alku- ja keskivaiheilla joulukuuta.

Joulukuulla tapahtui myös muita merkittäviä muutoksia, joita olen varsinkin instagramin puolella sivunnut. 11 vuotta taivalta lasteni isäni kanssa tuli päätökseen ja tuli aika asennoitua siihen, että vuoden lopussa muutan lasten kanssa omilleni. Viimeiset vuodet ovat olleet haastavia parisuhdetasolla enkä sitä sen enempää ruodi tässä, mutta vastuuta täytyy näille harteille ladata epäonnistumisesta sillä saralla. Muuttoa työstin loppuvuodesta, että uusi arki työssäkäyvänä yksin-yhteishuoltajaäitinä, joka epätoivoisesti pyrkii myös opiskelemaan ja treenaamaan, alkaa. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin myös sanoa, että onneksi lapsilla on maailman paras isä ja kiitollisuudella ja kaikella rakkaudella tuun aina ajattelemaan lasteni isää. Meillä on side, jota kukaan tai mikään ei tuu ikinä poistamaan. Ja meillä on edelleen valtavasti rakkautta toisia, muistoja, mennyttä, perhettä ja eritoten lapsia kohtaan. Rakastan sua M ajasta ikuisuuteen. <3 Näin on nyt kuitenkin tarpeen tapahtua ja näin tapahtui. Ehkä joskus vielä. Ehkä. 

Paljon oli siis työstämistä joulukuulla. KUNNES koitti Tapaninpäivä ja loppui kiire...

Ilma oli huono ja loskaa heitti. Lähdin huonossa näkyvyydessä ohittamaan rekkaa, mutta ohituskaista loppuikin kesken ennenkuin ehdin ohi. Jäin siis keskikaiteen ja täysperävaunullisen, täydessä lastissa olevan rekan väliin. Voitteko uskoa ettei tuo lähes mitäänsanomattoman näköinen kaide anna juurikaan periksi??? Mä voin kertoa; ei se antanu. Vaikka 100m me Fordin kanssa yritettiin puskea siitä läpi niin ei. Kaide ei antanu piiruakaan periksi muttei antanu kyllä rekkakaan. Ainut, joka antoi periksi oli mun auto. Raukka riepu vääntäytyi 100m ajan kaiteen ohjaamana yhä enemmän ja enemmän rekkaan kiinni. Ja lopputulema on nähtävissä. Auto lunastukseen, mutta kuten monesti on jälkeenpäin tullut todettua niin onneksi mä jäin henkiin. Oli enkeleitä olalla ettei auton nokka pyörähtäny renkaiden alle tai muuten kääntyny poikkiteloin tai joutunut rekan vaunujen väliin tai tai.. Monellalailla olisi voinut käydä TODELLA huonosti. 

Pikkusen sai runtua, mutta kesti niin ettei mulle käynyt fyysisesti juuri kuinkaan. Tottahan, kun kolarista oli muutama tunti aikaa niin ehdin jo miettiä, että mitäs tämä tarkoittaa tulevaisuudelle. Taas oli hartiat ja niska jäykkänä. Lapaluiden välissä oli kipua ja rangan kiertäminen tuntui pahalta. Ehti jälleen aatella, että tähänkö se kisaaminen tyssää: fyysinen puoli ei tuu kestään. Tällä viikolla aloitettiin kuntoutus ja viikottain käyn fyssarilla hoidattaas yläkroppaa. Kolarista on kaksi viikkoa ja kipuja on edelleen. Jumit on vahvasti läsnä. Mutta mä oon hengissä. Ja tällä viikolla oon palannut takaisin salille terapiaan. Oon kuntouttavassa mielessä kokeillut pumppailla. Mun kuntouttava toki on mitä se on (kaikki tai ei mitään-filosofi tässä hei), mutta kyllä on järki pysynyt päässä, kun paikat ilmoittelee ettei enempää kiitos. Kisahaaveita syksyltä ei ole vielä siis heitetty. Katsotaan miten homma etenee.

Henkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Vähän liikaa nyt koetellaan tämän naisen psyyketta. Paljon joutunu miettimään miten sitä selviää taas tästäkin kovasta traumasta. Ja koska on arjessa pystyttävä olemaan funktionaalinen äiti niin oon sysännyt suuresti näiden kaikkien asioiden reflektointia mielen syövereihin. Ei oo kapasiteettia käsitellä kaikkea tapahtunutta kerralla eikä juuri nyt. Nyt mä keskityn siihen, että uusi arki lähtee pyörimään: lapset on tyytyväisiä, töissä tulee annettua täyspanos ja saan käydä salilla purkamassa oloja. Siinä on jo tekemistä yhdelle traumatisoituneelle duracellille. Mutta täältä noustaan. Tavalla tai toisella. Miten? No, kun on pakko. Ei oo vaihtoehtoa. 

Kisaanko mä syksyllä? Saa nähdä. On aika paljon liikkuvia tekijöitä, mutta kevät näyttää miten oon pystynyt eteneen sen tavoitteen suuntaisesti. Onko se luovuttamista jos siirrän kisaamista seuraavalle keväälle? Tavallaan mutta tavallaan ei. Mä en todella oo hylkäämässä kisahaavetta. Ajankohta on nyt vaan auki. Riippuu siitä miten mä kuntoudun kolarista, miten mä saan treenit sovitettua arkeen, miten mä jaksan panostaa kaiken ohella kisaamiseen.. Katotaan. Toivottavasti saisin yläkropan kuosiin ja pääsis jatkamaan täydellä teholla. 

Ehdin käydä kolaripäivänä paria tuntia aiemmin salilla. Sain hyvät lämpät selälle ennenkuin laitoin sen tositestiin ja väännin rattia henkeni pitimiksi ihan kirjaimellisesti. Instan puolelle ehdin silloin laittaa elävää kuvaa miten se pullover taittu Tapsanpäivänä. On sinne selkään jotain saatu aikaiseksi.

Vaikka mä en kaiken hässäkän keskellä ehtinyt joulukuussa käydä sitä viittä kertaa viikkoon salilla, niin kyllä mä siellä heiluin ja monesti. Todella laadukkaita kuvia taas.. =D

Mutta semmonen vuoden lopetus mulla. Lähiviikot ja lopputalvi näyttää miten mun kisojen käy, mutta pidetään tsemppiä yllä! Periksi ei anneta prkl!!!

Hyvää tätä vuotta kaikille teille ja pumppaillaan!

<3:lla Tiina